tiistai 7. maaliskuuta 2017

Munjutsun kehittämisen prosessi - vaiheistaminen

Aikataulu ja suunnitelma

Oikeastaan aikataulu on ilmava, sillä kyseessä on prosessi, joka varmaan jatkuu hamaan tappiin saakka ( tai luultavasti kunnes innostun jostain muusta :-)

Eilen tuli mieleeni, että jos kerran tavoitteena on toimintakyky, se pitäisi selvästi näkyä suunnitelmassa ja myös tekniikoiden valinnassa ja suoritustavassa. Nyt tulee pohdittua tekemistä enimmäkseen kamppailun kautta.

Toimintakyvyn ja fyysisen suorituskyvyn kehittäminen ja ylläpito on periaatteessa helppoa. Periaate on "SAID" tai "sitä saa mitä tekee" eli rasitetaan, syödään, levätään, rasitetaan ...

Urheilusta poiketen tavoite voisi olla heikkouksien kehittäminen keskimääräiselle tasolle eikä niinkään huippuominaisuuksien hiominen. Onneksi heikkouksista ei tule pulaa, joten aika kokonaisvaltaisella treenillä voi mennä eteen päin - pientä painotusta jalkoihin voi tietysti ottaa.

Tietysti harjoittelussa voisi ja jopa pitäisi tulla kaikki fyysiset ominaisuudet eli hapenotto, kestävyys, voima, liikkuvuus ja koordinaatio. (Noin karkealla jaottelulla) Eli treeneissä pitäisi jossain vaiheessa puuskuttaa ja lopuksi lihakset pitäisi olla väsyneet. Ei mitenkään mahdoton tavoite.

Eteneminen

Ehkä järjestelmällinen eteneminen on kuitenkin luontevinta. Minusta kamppailuetäisyydet luovat hyvän jäsennyksen, joten suunnittelun voisi aloittaa 1) valmiusasennosta ja siinä liikkumisesta ja edetä 2) pysty-potku, 3) pysty - isku, 4) sitominen-pystyssä, 5) alasviennit ja 6) mattoon.

Harjoittelun vaiheet

Olen "larppaamisen" kannattaja, mutta niin, ettei leikkiä ole suunniteltu vaan reagoidaan vastustajan liikkeisiin - jonkinlaista capoeiraa, mutta edes hajuaksi realismia.

Tekniikkaa on usein vaikea lähteä hakemaan suoraan elävässä kamppailussa, koska tilanteet vaihtuvat jatkuvasti ja jos haluaa vaikka harjoitella sisäänmenoa etukäteen niin otteleminen menee kyttäämiseksi. Ottelu on mindfulness harjoittelua eli tavoitteena on olla läsnä tilanteessa, muttei miettiä tulevaa tai mennyttä. Toinen periaate on, että mahdollisimman äkkiä pitäisi päästä koko liikkeen tai tekniikan treenaamiseen. Tässä on ristiriita. SBGi on ratkaissun ongelman luokittelemalla harjoittelun 3 vaiheeseen: esittely, tilannetreeni ja soveltaminen kamppailuun. Tilannetreenejä on viittä erilaista, joissa drillataan soveltamista eri tavalla. Ehdottamasti tässä on jotain joka kannattaa napata omaan harjoitteluun.

Minun taustani on sitkeässä drillaamisessa eli toistoja ja toistoja. Luultavasti tarvitsen niitä, että pystyn rennosti reagoimaan tilanteisiin. Ongelma ei ole toisto vaan mieli tai idea toiston takana. Käytännössä kamppailussa harvoin tulee drillattua perustilannetta eli etukäsi ei tule aina samalla tavalla ja joskus se onkin tarkoitettu hämäykseksi ja irrottamaan vastustajan tekniikan. Siis liikesarjojen eli paritanssin treenaus tai yksin erilaisten tekniikoiden tekeminen pitää miettiä uudelleen. Tietysti se on tärkeää, mutta mikä siinä on oleellista? Mihin siinä pitää keskittyä? Lihasten treenaamiseen? Tasapainoon? Sujuvuuteen? Ainakaan ajoitus se ei voi olla...

Seuraava postaus voisi olla valmiusasentoon ja siinä liikkumiseen liittyvä pohdinta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti