Taas uusi blogi

Lyhyen harkinnan jälkeen pistän tämän projektin telakalle - ainakin vähänksi aikaa.

Siirryn pohtimaan nujun opettamista (lukkopaini, no gi, grappling jne).

Olen aikaisemminkin haihatellut BJJ:n tai muun sellaisen opettamisesta ja jopa kirjoittanutkin jonkinlaisia koosteita. (Pitää varmaan etsiä...jos niissä olisi jotain.)

Jos suunnitelmat opettaa junioreille lukkopainia ensi syksynä toteutuvat, silloin varmaan pystyn pysymään aiheessa edes jonkun aikaa.

MUTTA tämä parkkiin ja kohti uusia pettymyksiä...

En ole päättänyt, että onko uusi blogi julkinen vai yksityinen.
Minua ei haittaa, jos joku lukee ajatuksiani ja saa niistä jonkun idean - tai idean, että noin se ei ainakaan ole.

Ongelma julkisessa blogissa on, että tulen käyttämään kopiosuojattua materiaalia, johon minulla ei ole lupaa julkaista. Siis julkinen blogi haittaa "julkaisua". Blogi sinänsä on mukava väline, koska siihen voi kirjoittaa missä vaan. Toisaalta nykyinen pilvipalvelu antaa samat mahdollisuudet mille tahansa ohjelmalle. Tuskin kuitenkaan kannattaa kirjoittaa inDesignilla tai muulla järeällä julkaisutyökalulla.

Varmasti kieli voisi olla "tankerosuomi". Olen kirjoittanut jonkun verran englanniksi, mutta en saa palautetta, joten voin yhtä hyvin kirjoittaa suomeksi, joka kuitenkin on helpompaa.

Siis suomeksi, blogipohjalla ja vain hyvin suppealle piirille jaettuna tekijänoikeusrajoitusten takia.
Sorry - jos kiinnostaa, pyytäkää lukuoikeus :-)

Jonkunlainen välietappi

No Gi nuju junioreille

Ehdotin paikalliselle painiseuralle, että ottaisivat ohjelmaan lukkopainin. Alustava vastaanotto oli lupaava. Nyt katsotaan käytännön mahdollisuuksia toteuttaa eli salivuoroja ja harrastajien rekrytointia.

Ajatus olisi, että 12 - 18 vuotiaille pari kertaa viikossa. Olen innostunut SBGi:n ajattelutavasta eli tilanteiden ja pienten kamppailujen avulla opettelua. Tykkään myös ajatuksesta, että jokainen yrittää itse ratkaista haasteita.

Ehkä tästä rakentuu lisää ymmärrystä omaan kamppailun ymmärtämiseen. Ehkä myös siihen miten nujua voi käyttää toimintakyvyn ja fyysisen kunnon kehittämiseen ja olisi erityisen hienoa, jos saisi toteutettua henkistä kehittymistä... Siitä tuskin kannattaa puhua junioreille - ainakaan kovin isoilla sanoilla. Korkeintaan ystävällisyydestä ja hyvästä itsetunnosta? Kaverin kunnioittamisesta ja hänen turvallisuuden huolehtimisesta?

Lukkopainia ei tunneta

Oli yllättävä havainto, ettei lukkopaini ole mitenkään erityisen tunnettu junioreiden keskuudessa. Vapaaottelu tiedetään ja brassista on kuultu, mutta lukkopaini, nogi tai submission wrestling tuntuivat vierailta.

Jos meinaa saada harrastajia, pitää aloittaa markkinointi aika aikaisessa vaiheessa.

Olisiko tästä esittelyvideoksi? https://youtu.be/dBSVich9UT8?t=1m24s

Testi ajatus - potkuetäisyys

Miten tekniikan saa toimimaan

https://youtu.be/dxkiq4CYloE
Videolla Matl näyttää melkein samanlaisen pyyhkäisyn, jota käytin karateotteluissa. Silloin ideana oli vain horjuttaa vastustajaa ja saada ajatus piipahtamaan jaloissa. Lisäksi en oikeastaan ajatellut kaatamista, koska siitä ei saanut lisäpisteitä.

Nyt ajatus on, että torjuisi etukäden  (sitoisi rennolla blogilla) ja tönäisee (lyö?) vastustajaa hartiaan - rintakehään niin, että hänen painonsa siirtyy takajalalle. Ehkä tämä riittäisi ensimmäiseen testailuun eli saako kamppailussa tilanteen, jossa on kontakti vastustajan etukäteen ( luultavasti kyynärtaipeeseen) ja painettua hänen tasapainonsa takajalalle...

Tietysti tämä antaa vastustajalle mahdollisuuden etupotkuun tai askeleeseen taaksepäin.

Onko meillä avoin vai suljettu otteluasento? Entä ajoitus? Pitääkö pyyhkäisy alkaa, kun vastustajan takajalka osuu mattoon... Karatessa tuli vedettyä hihasta, joka pitää etujalan paikallaan ja antaa mahdollisuuden ehtiä pyyhkäisyyn. Pitäisikö tässäkin tönäistä ja vetäistä niin, että paino käy etujalan kautta - sitten työntää vastustaja takajalalle - pyyhkäistä?

Toimiiko painijaa vastaan? (Tuskin...)

Ainoa tapa on kokeilla nujussa - varmaan ensin puvulla, että saa paremman otteen, mutta kaikkien tekniikoiden tulisi toimia myös ilman pukua - siis niiden tekniikoiden joita yritän hieroa toimintakuntoisiksi itselleni.
 

Hyvin yksinkertaiset tavoitteet

Tietysti pitäisi opetella ja edetä hyvin yksinkertaisilla, mutta toiminnallisilla tavoitteilla.

Luultavasti toisen liikkumisen ymmärtäminen ja ajoitus voisivat olla aika kärjessä.

Asento - paine - päätös

Asento - paine - päätös

Suoraan SBGi:n 3P:n sääntö, mutta voisiko se toimia?

Ensimmäinen vaihe on säätää oma asento mukautuvaksi jokaiselle etäisyydelle periaatteella - suojaus, suuntaus siis ensin varmistetaan se, ettei pöntössä tömise ja suuntaamisella jo haetaan painetta.

Oma asento ja kulma ensin kuntoon ja sitten lukemaan vastustajan reaktioita - mielellään painetta ja vastauksia vastustajan tasapainon tai asennon korjauksiin? Siis ytimessä on vastustajan liike, jota olisi tarkoitus käyttää hyödyksi. (Ja ei edes ensimmäistä korjausta vaan pyrkimys olisi "jatkuvaan" kiusaamiseen ... ei siis heti "tappotekniikkaan" tai ipponiin.)

Aika jännä ajatuksen muutos...


Aikidossa ajatus voisi olla: yhteys, ohjaus ja ratkaisu.

Aliveness Munjutsussa

Elävää reakointia - kisailua

Jo 70-luvulla jätin salin marssimisen päästä päähän ja kata-tanssin muiden huoleksi ja vietin harjoitteluaikaani Kisahallilla matsitreeneissä. Aika paljon oli sparria ja säkin tamppaamista ja hirvittävästi tehottomuutta.

80-luvulla yritin ymmärtää karaten saloja Finn Karate-Do innostuksessa. Kehittelimme erilaisia tapoja synnyttää hyvää karatetekniikkaa. Ydinkeskeisen motorisen oppimisen termein käytimme apuopettajia. Apuopettaja voi olla vaikka penkki, joka tukijalan vieressä motivoi nostamaan polven potkussa. Jos ei nosta, palaute tulee varpaisiin joka kerta.

90-luku meni videon lumossa eli ajatuksessa, että siitä oppii.

2000 oli vain läskin keräämistä.

2010 alkoi uusi etsintä - Han Moo Do:n, Aikidon, Judon kautta BJJ:hin ja siinä vastustelevaan vastustajaan. Siis takaisin alkuperäiseen ajatukseen kamppailusta ja kisailusta. 80-luvulla tuli kehitettyä aika monta erilaista kamppailunomaista kisaa ja nyt olisi tarkoitus keksiä pyörä uudestaan.

Olen vain hirvittävän paljon skeptisempi omaan ymmärrykseen ja vielä kriittisempi kaverin viisauteen. Mitä suurempi guru, sitä tarkempana pitää olla. En tarkoita, että guru puhuisi paskaa, mutta taustalla on niin paljon usein suppeaa kokemusta, että tekniikat ovat hienosäädetty toimimaan, mutta tavallinen ihminen ei näe, eikä ymmärrä mekanismia. (Aikido on varmasti hieno esimerkki. En vain pysty hyppelemään rannelukossa niin taitavasti kuin Aikidon uket tekevät - hienoa katsottavaa, muttei oikein arkea.) Toisaalta Aikido on täynnä hienoja periaatteita, jotka pitäisi voida soveltaa omaan tekemiseen...

Elävää reakointia ei siis ole venyttely - ideamotorinen harjoittelu - videoiden katsominen - säkin tamppaaminen tai perustekniikan opettelu parin kanssa...

Tehtävädrilli, positiodrilli, slow rollissa voi olla jotain, ja tietysti tavallinen nuju ovat "elävää".

Elävä - aliveness on vaan tavallista kisailua ja kamppailua, jossa molemmilla on vähintään jonkinlainen vapausaste tehdä omia ratkaisuja. Minimissään pitäisi olla kaksi vaihtoehtoa, jotta jonkinlainen vaihtoehtoinen reagointi säilyy.

Looginen eteneminen - oppiminen

Askel askeleelta kokonaisuuksien oppiminen

Aikaisemmassa elämässä väitöskirjan ohjaajani esitti kysymyksen: "Miten elefantti syödään?" ja vastaus oli:"pala palalta". Toisaalta toinen motorisen oppimisen guru taas esitti, että mahdollisimman nopeasti pitäisi päästä kokonaissuorituksiin.

Minun ongelma on aina ollut yrittää oppia kaikki ja heti - ja vielä epämääräisesti pomppien. Tiedän, että uusi taito rakentuu vanhan osaamisen pohjalta. Siis jotain pitäisi olla vakiintunut, että kannattaa hirvittävästi sotkea uusilla ideoilla. Olen kohta 6 vuotta pyöriskellyt matossa ja yrittänyt oppia ulkoa erilaisia liikkeitä ja liikesarjoja. Tai oikeastaan viimeisen vuoden olen jo tajunnut, että temppujen opettelu on järjetöntä, koska niitä riittää ja tilanteet vaihtelevat. Olen vahvasti siirtynyt periaatteiden soveltamiseen. Se ei tarkoita, että drillaaminen loppuu, mutta tietysti tarkoittaa, että toistoissa keskitytään eri asioihin.

Meikäläisen on rakennettava hyvin yksinkertainen "peli" jotta pääsen nauttimaan harjoittelemisesta.

Luultavasti periaatteet voivat olla aika yksinkertaisia.
- etäisyyden ymmärtäminen ja liikkuminen
- oman asennon ylläpito
- vastustajan tasapainon ymmärtäminen - horjuttaminen - ja palauttamisen estäminen. Sinänsä horjuttaminen ei ole välttämätöntä, jos vastustaja menee itse huonoon tasapainoon.

Ehkä ajatus että 1) suojaa 2) ohjaa voima sivulle 3)sido 4) hyökkää

Perinteinen 1 - 2 - 1 ajattelu myös eli ei vastusteta vaan annetaan periksi ja reakoidaan. Pyritään olemaan aina yksi askel edellä, kunnes vastustaja menee ansaan.

Tykkään katsoa Youtube-tekniikoita, mutta kokonaisuuden hajoaminen on syy miksi pelkästään katsominen ja kokeileminen eivät riitä. Youtubesta voi analysoida tekniikoita ja yrittää löytää periaatteita temppujen takaa. Haasteena on "paritanssi" eli osa tekniikoista ovat hienoja salirollissa kehitettyjä jippoja, jotka toimivat tietyllä salilla ja tietynlaista reaktiota vastaan.

Nyt tavoitteena ei edes ole huipputekniikka vaan jonkunlainen "mersu" joka ei mene lujaa, mutta toimii.

Oppimisessa on siis progressio (spiraali).
Sparraamisessa on progressiivinen vastus.
Uteliaisuus, testaaminen ja leikinomaisuus ovat ytimessä.

Tavoitteena kunto - fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen
Pystyykö kamppailuharjoittelun siirtämään arkielämän tueksi? Pään tyhjentäminen ennen oppituntia? (Oppitunnin jälkeen:-)

Pitäisikö seuraavaksi kuitenkin etsiä ja pohtia drillausmenetelmiä?
Pystyssä aiheet ovat: 
1) liikkuminen eli etäisyyden säilyttäminen ja 
2) hyvän kulman hakeminen
3) sisälle meno
4) pyyhkäisy erilaisilla tekniikoilla

Pystyssä

Miten pystyä voisi treenata

Pystyssä on kaksi kohtalaisen turvallista etäisyyttä eli valmius/varo-etäisyys ja sitten hali/clinch/sidonta. Välissä on noin puolitoista metriä jonkinlaista meteliä, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen. Erityisesti en kaipaa potkuja sääriin tai reisiin ja iskuja päähän.

Perinteinen taktiikka olisi mielellään edetä 45 astetta etujalan puolelle ja kiertää, jos myllytys jatkuu. Hiukan homma hidastuu, kun toisen jalan pohje ei toimi eli meitsi on pikemminkin paikallaan. - mutta jotenkin sinne olisi päästävä. Ehkä voin siirtää tai ohjata vastustajaa niin, että pääsen hiukan karkuun vahvaa puolta?

Kamppailun perusteisiin kuuluu hallita keskilinjaa ja tietysti pysyä pois kaverin keskilinjalta ja häiritä vastustajan tasapainoa samalla kuin itse on mahdollisimman hyvässä tasapainossa. Lisäksi olisi hyvä pitää vastustaja hiukan varuillaan eli antaa jonkinlaista painetta, ettei kaveri pääse suunnittelemaan rauhassa hyökkäyksiä. Hyvin todennäköisesti pelkästään puolustamalla tai vain reakoimalla hyökkäyksiin, joku vastustajan yritys onnistuu jossain vaiheessa. Siis vain vastaanottavana osapuolena ei ole hyvä olla. Aika pienikin valehyökkäys tai valetorjunta hämää vastustajaa ja sekottaa hänen peliään.

Luultavasti paras tapa treenata tätä on sparraaminen. Ehkä etäisyyksiä ja liikkumista voi hakea myös tehtävä tai tilanne sparrilla. Tässä vaiheessa tuntuisi tärkeältä opetella lukemaan vastustajan asentoa ja tasapainoa ja tietysti hallitsemaan omaa. Koska omaan kamppailuun liittyy ajatus päästä lähelle eli mielellään sitoa, pitäisi myös opetella rento - tahmea torjunta. Kokeilin tekniikkaa pari päivää sitten ja se toimi yllättävän hyvin. Rento torjunta hidastaa lyönnin palautusta, eli antaa murto-osan lisää aikaa toimia ja vähän sotkee kaverin rytmiä, mutta iskujen alla on aina kiire.

Siis liikkuminen - liikuttaminen - tasapainon lukeminen ja sotkeminen - sitominen ja blokkaus...

Yksi erikoistumisen alue sopisi minulle eli pyyhkäisyt ja tässäkin sellaiset tahmeat pyyhkäisyt eli ei perinteiset karaten jalat alta "potkaisut" vaan sellaiset, että pääsen jatkamaan hyvin tekniikkaa.

Lyöntietäisyys

Karatessa lyöntietäisyys toimii - nyrkkeilyssä en viihdy

Lyöntietäisyys on oikeasti paikka jossa saa pataan, vaikka voittaisi kamppailun. Karatessa se on mukavaa, koska lyönnit eivät vammauta, mutta nyrkkeilyssä tulee nukkumatti äkkiä - ihan kummalle vaan.

Tykkään "Crazy Monkey Defense"- tyylisestä pystystä eli ensin huolehditaan, ettei päähän tule suoraa tälliä. Tähän liittyy myös lähestyminen ja vetäytyminen. En ehkä pohdi tätä enempää vaan sovellan Rodney Kingin oppeja sen minkä pystyn. (Ja olen jo soveltanut muutaman vuoden verran :-)

Sparrissa mennään aika nopeasti elävään iskunvaihtoon. Elävä, vapaa tai vähintään puoliksi vapaa kamppailu pitäisi olla Munjutsun ytimessä eli ei ole mitään järkeä treenata pelkästään temppuja vaan pikemminkin soveltamista "tositilanteisiin". (Meillä ei ole "tositilanteita", mutta kunhan on edes tilanteita, joita ei ole suunniteltu etukäteen.)

Potkuetäisyydellä vierailu

Potkuetäisyys on extremeä

Nuorena potkuetäisyys tuntui turvalliselta, mutta nykylonkalla ja polvilla se ei ole oikein kotoisa. Koen edelleen kohtalaisen luontevaksi yläpotkut. Tietysti uramawa pääsee yllättämään ja usirogeriin tulee edelleen juostua, mutta niitäkin osaa jo varoa. Potkut reiteen ovat myrkkyä, mutta pyyhkäisyjen kanssa pystyy paremmin toimimaan.

Omat tekniikat potkuetäisyydeltä voisivat olla pyyhkäisyjä tai eräänlaista jalan blokkaamista tyyliin kouchi kake tai soto kake. Vanha karaten de ashi harai oli lähes potku, mutta nykyisellä tasapainolla ja kontrollilla melkeinpä jättäisin senkin väliin ja siirtyisi kamppaamiseen ja kampeamiseen.

Liikkuminen pitäisi olla tsuri komi askeleella ja aika usein sivulle tai etuviistoon. Potkuja on paha väistää taaksepäin, koska se antaa vastustajalle mahdollisuuden myllyttää - rynnätä. (Taaksepäin liikkuminen on hitaampaa kuin eteen - ainakin vähän pitemmällä matkalla. Pikajuoksijat harvoin lähtevät esimerkiksi 30 metrin kisaan selkä edellä.)

Potkuetäisyydeltä lähestyttäessä olisi hyvä päästä suoraan painietäisyydelle, sillä vastustajan yhdistelmään tulee varmasti potkun jälkeen epämääräinen määrä iskuja. Kun mennään sisään, pitää mennä riittävän rohkeasti, että pääsee sitomaan ja/tai horjuttamaan.

(Nyt tuntuu, ettei potkuetäisyydellä oikein "säteile" eli täytyy palata tähän myöhemmin.)

Munjutsun valmiusasento

Valmiusasento - mihin?

Eri lajien otteluasennot ovat tuttuja, mutta nyt emme ole karateottelussa, nyrkkeilemässä, judotreeneissä tai edes brassimatolla. Vastustaja voi hyökätä millä tekniikalla tahansa, joten etäisyys ja tasapaino ovat tärkeitä. Etäisyys on minimissään kaksi käsivarren mittaa, joten jalkoihin syöksyminen ei pitäisi olla suuri uhka. Sanoisin, että potkut alas ja pyyhkäisyt ovat suurimmat uhat. Tietysti jonkinlainen horjutus hihasta, jos vastustaja saa napattua otteen.

Olen huono vastaanottamaan potkuja reiteen, mutta pyyhkäisyjen väistely onnistuu luontevasti.

Liikkuminen valmiusasennossa

Perusliikkuminen on varmaan matalaa ja lyhyttä askelta ihan perustekniikalla eli vältetään jalkojen menemistä ristiin. Luultavasti olisi hyvä pitää jalat painopisteen alla eli suhteellisen kapea asento. Toinen käsi voisi olla lähellä kasvoja ja toinen lähellä munija. Ei välttämättä mitenkään staattisesti vaan pikemminkin liikettä mukaillen.

Minä vaihtelen puolta eli vasen tai oikea jalka edessä. Ehkä kuitenkin enemmän oikea jalka edessä. Jonkinlainen taktiikka on hakea avointa asentoa ja etujalkaa ulkopuolelle, joka antaa pienen edun kamppailutilanteeseen.

Välimatkan tiivistäminen

Valmiusasennossa tavoite on pitää etäisyys vakiona eli kierretään sivuun jos vastustaja lähestyy, muttei välttämättä paeta niin kauas, että jännite katoaa. (Paitsi realistisessa kamppailussa voisi kadota paikalta kokonaan.)

Välimatka voi pienentyä niin, että antaa vastustajan lähestyä tai että tekee itse aloitteen. Luonnollisesti on paljon tasapainoisempaa odottaa vastustajan hyökkäystä kuin hyökätä itse, mutta on haastavaa, jos vastustaja pääsee "myllyttämään". Kai se on tilanteesta kiinni eli joskus kannattaa itse lähestyä ja joskus väistää ja lähestyä.

Seuraava pohdinta voisi olla potkuetäisyydestä

Yritän koostaa tähän ideoita

1. Alasviennin tavoite ei ole heittää kaveria vaan saada hänet asentoon, josta hänen on pakko kaatua.
(Tai auttaa hiukan, kun hän yrittää palauttaa tasapainoaan.)

2. Käytä pisintä vipua. Usein se on käsi tai jalka.

3. Miten liikutetaan kaveria huomaamattomasti? Tai oikeastaan houkutellaan hänet liikkumaan omasta aloitteestaan. Liikettä ei siis pakoteta vaan sallitaan. (Älä ota täyttä askelta :-)

4. Ei saa puristaa, koska puristus välittää tiedon omista aikaista.

5. Slow rollia pystyrandorissa? Kerrotaan mitä tulee tapahtumaan style by Eero.

6. Karatessa on hirvittävästi pieniä yksityiskohtia, mutta ovatko ne sovellettavissa vastustajaan joka ei käytä karatea. Karate odottaa karate reaktioita, kuten judo judoa, mutta kamppailu ei ole lajisidonnaista...mikä siis toimii...

7. Kaikkien tekniikoiden pitää perustua vastustajan reaktioon. Opeteltavana asiana ei siis ole tekniikka vaan vastustajan liike. "Tekniikka" saa olla miten rupista tahansa, kunhan se toimii.

8. Täytyy olla "peruspeli" eli erittäin yksinkertainen suunnitelma mitä yrittää saavuttaa jokaisessa vaiheessa. Sen täytyy olla yksinkertainen jotta tavoitteet muistaa vaikka ei olisi harjoitellut viikkoon - tai kuukauteen.

9. Kuinka luetaan vastustajan voimia? Jos minä työnnän ja hän ei liiku, vastustaja työntää vastaan!
Minun pitää oppia käyttämään vastustajan työntöä hänen tasapainonsa järkyttämiseen eli muuttamalla omaa työntöä - saadaan aikaiseksi liikettä vastustajassa...

Munjutsun kehittämisen prosessi - vaiheistaminen

Aikataulu ja suunnitelma

Oikeastaan aikataulu on ilmava, sillä kyseessä on prosessi, joka varmaan jatkuu hamaan tappiin saakka ( tai luultavasti kunnes innostun jostain muusta :-)

Eilen tuli mieleeni, että jos kerran tavoitteena on toimintakyky, se pitäisi selvästi näkyä suunnitelmassa ja myös tekniikoiden valinnassa ja suoritustavassa. Nyt tulee pohdittua tekemistä enimmäkseen kamppailun kautta.

Toimintakyvyn ja fyysisen suorituskyvyn kehittäminen ja ylläpito on periaatteessa helppoa. Periaate on "SAID" tai "sitä saa mitä tekee" eli rasitetaan, syödään, levätään, rasitetaan ...

Urheilusta poiketen tavoite voisi olla heikkouksien kehittäminen keskimääräiselle tasolle eikä niinkään huippuominaisuuksien hiominen. Onneksi heikkouksista ei tule pulaa, joten aika kokonaisvaltaisella treenillä voi mennä eteen päin - pientä painotusta jalkoihin voi tietysti ottaa.

Tietysti harjoittelussa voisi ja jopa pitäisi tulla kaikki fyysiset ominaisuudet eli hapenotto, kestävyys, voima, liikkuvuus ja koordinaatio. (Noin karkealla jaottelulla) Eli treeneissä pitäisi jossain vaiheessa puuskuttaa ja lopuksi lihakset pitäisi olla väsyneet. Ei mitenkään mahdoton tavoite.

Eteneminen

Ehkä järjestelmällinen eteneminen on kuitenkin luontevinta. Minusta kamppailuetäisyydet luovat hyvän jäsennyksen, joten suunnittelun voisi aloittaa 1) valmiusasennosta ja siinä liikkumisesta ja edetä 2) pysty-potku, 3) pysty - isku, 4) sitominen-pystyssä, 5) alasviennit ja 6) mattoon.

Harjoittelun vaiheet

Olen "larppaamisen" kannattaja, mutta niin, ettei leikkiä ole suunniteltu vaan reagoidaan vastustajan liikkeisiin - jonkinlaista capoeiraa, mutta edes hajuaksi realismia.

Tekniikkaa on usein vaikea lähteä hakemaan suoraan elävässä kamppailussa, koska tilanteet vaihtuvat jatkuvasti ja jos haluaa vaikka harjoitella sisäänmenoa etukäteen niin otteleminen menee kyttäämiseksi. Ottelu on mindfulness harjoittelua eli tavoitteena on olla läsnä tilanteessa, muttei miettiä tulevaa tai mennyttä. Toinen periaate on, että mahdollisimman äkkiä pitäisi päästä koko liikkeen tai tekniikan treenaamiseen. Tässä on ristiriita. SBGi on ratkaissun ongelman luokittelemalla harjoittelun 3 vaiheeseen: esittely, tilannetreeni ja soveltaminen kamppailuun. Tilannetreenejä on viittä erilaista, joissa drillataan soveltamista eri tavalla. Ehdottamasti tässä on jotain joka kannattaa napata omaan harjoitteluun.

Minun taustani on sitkeässä drillaamisessa eli toistoja ja toistoja. Luultavasti tarvitsen niitä, että pystyn rennosti reagoimaan tilanteisiin. Ongelma ei ole toisto vaan mieli tai idea toiston takana. Käytännössä kamppailussa harvoin tulee drillattua perustilannetta eli etukäsi ei tule aina samalla tavalla ja joskus se onkin tarkoitettu hämäykseksi ja irrottamaan vastustajan tekniikan. Siis liikesarjojen eli paritanssin treenaus tai yksin erilaisten tekniikoiden tekeminen pitää miettiä uudelleen. Tietysti se on tärkeää, mutta mikä siinä on oleellista? Mihin siinä pitää keskittyä? Lihasten treenaamiseen? Tasapainoon? Sujuvuuteen? Ainakaan ajoitus se ei voi olla...

Seuraava postaus voisi olla valmiusasentoon ja siinä liikkumiseen liittyvä pohdinta.

Munjutsun periaatteiden miettiminen - eri osa-alueet

Kamppailun jäsentäminen

Kamppailun osa-alueet

Olen tottunut luokittelemaan kamppailua otteluetäisyyden mukaan eli
1) Valmius - ottelijoiden ojennettu käsi vain hipaisee toisen ojennettua kättä. (Potku ei yllä ilman lisäaskelta)

2) Potkuetäisyys - ottelijan ojennettu käsi yltää torjuntaan - olkapäähän.

3) Iskuetäisyys - (aika selvä)

4) Clinch - trapping - pystynuju - lähellä pystyhalia

5) Matossa. Matossakin voisi olla kolme etäisyyttä eli kaukana - keskellä - kiinni.

Etäisyydet muodostavat loogisen kamppailun harjoittemisen osa-alueet, jotka tietysti pitää lopulta yhdistää yhdeksi jatkumoksi.

Liikkuminen

Kilpaurheilussa on tärkeä liikkua nopeasti ja tasapainoisesti. Lisäksi jokaisella lajilla on hiukan omanlainen tapa liikkua, joka on muokkautunut lajin sääntöjen perusteella. Karatessa on aika pitkä ja pomppiva perusasento, koska siinä potkitaan, eikä pyyhkäisystä tai heitoista saa mainittavaa etua. Nyrkkeilijät askeltavat neliössä ja judokat eivät pelkää lyöntejä. Munjutsun tavoite on, että ollaan mahdollisimman tukevasti tasapainossa ja liikkuminen on vähäistä!

Liikkumisen tavoite on siirtyä pois vastustajan hyökkäyksen alta, mutta mahdollisimman vähän omaa tasapainoa horjuttaen. Hienoa olisi, jos pystyy horjuttamaan vastustajaa :-) Toisaalta paikallaan pitää olla mahdollisimman vähän - ainakin päänupin, koska liikkuvaan maaliin on vastustajan vaikeampi osua.

Tasapaino

Tasapaino ja asento ovat varmasti kamppailun ytimessä. Tietysti tärkeässä merkityksessä on dynaaminen tasapaino ja erityisesti tasapainon palauttaminen. Ehkä vielä pitää harkita "karkuun" horjahtamista eli miten kaatuu niin, että pystyy edelleen suojelemaan itseään?

Kaatuminen eli ukemi on hyvin tärkeä takniikka - ja tekninen ylösnouseminen .-)

Toisaalta vastustajan tasapainon horjuttaminen ja epäedulliseen kulmaan siirtäminen ovat kamppailun ytimessä. Vastustajan ylös-alas liikkeen hyödyntäminen, painonsiirrot jalalta toiselle ja erityisesti tasapainon palauttamisen estäminen ovat ihan ytimessä.

Painovoima - voima

Tavoite olisi käyttää mahdollisimman paljon rakenteellista voimaa ja kohdistaa se mahdollisimman tehokkaasti  - heikkoihin alueisiin tai kivuliaasti.

Ajoitus

Hitaalle vanhukselle tekniikoiden ajoittaminen vaatii luovaa ajattelua. Joitain reaktioita pitää harjoitella ja joitain ansoja pitää suunnitella vastustajalle. Lisäksi pitää varmaan vain hidastaa vastustajaa niin, että ehtii tehdä omat temppunsa.

Uskon ajatukseen, että ainoa tapa harjoitella ajoitusta on treenata parin kanssa. Mitä lyhyempi kamppailuetäisyys, sitä tärkeämpää on elävä eli suunnittelematon nuju, koska vastaliikkeiden määrä lisääntyy etäisyyden supistuessa.

Lisäksi ajoituksessa ei ole hirvittävän tärkeätä se, mitä minä teen, vaan se miten vastustaja reakoi minun tekemiseen. Oleellista on siis aistia ja tunnistaa vastustajan reaktiot ja se on aika mahdotonta ilman vastustajaa. (Tietysti on myös hiukan utopistista kuvitella pystyvänsä reagoimaan kaikkiin mahdollisiin vastaliikkeisiin eli hirvittävän pitkiä koreografioita ei kannata kamppailun paritanssiin kehitellä :-)

 

Munjutsun pohdintaa

Munjutsu

Tavoite oman toimintakyvyn ylläpito ja kehittäminen. Metafora on kamppailu ja kisailu. Kamppailu pitää harjoittelun jännittävänä ja kiinnostavana, mutta ydin on liikkuvuuden, koordinaation, voiman ja nopeuden kehittäminen.
Kyseessä ei ole taiji tai qikung, mutta liikkeitä tai ideoita tietysti voidaan soveltaa. Toisaalta missään nimessä kyse ei ole realistisesta itsepuolustuksesta, sillä sitä varten ei tarvitse kovinkaan monipuolista harjoittelua.
Vanhan miehen ju jutsua, jossa harjoitellaan pystystä alasvientiin ja hallintaan ja kaveri pistää vastaan niin kuin itsestä tuntuu.
Harjoittelu on onnistunut, kun tulee hiki, eikä kukaan loukkaannut toimintakyvyttämäksi pitemmäksi aikaa kuin muutama tunti :-)
Miten eroaa karatesta? Kata jää vähälle ja saa tarttua kiinni. Oikeastaan pyritään vastustajaan kiinni ja sitä kautta hallintaan.
Judosta homma eroaa tietysti siinä, että saa lyödä ja potkia, eikä nuju lopu alasvientiin vaikka se tulisi kuinka selälleen. Vähän vanhan judon makuista... jotain brassin tapaista...
Mutta edelleenkin tavoite on makustella mikä onnistuu ja kuntoilla...pallotellaan hyökkäyksillä, mutta todelliset tappolyönnit jätetään pois. - Ei siis ole realistista. Ei siis kehitytä voittamattomaksi kamppailijaksi häkkiin - sitä varten on eri porukka.
Munjutsu on vanhojen tissiposkien mukavaa muistelua, jossa voi saada muutaman miehekkään mustelman, muttei oikeasti mitään vakavaa vammaa - toivottavasti.